Mä kuulen päässäni kaksi ääntä yhtä aikaa, sen kuinka mulla on oikeus ottaa omaa aikaa ja tää kaikki tekee hyvää mulle ja sitä kautta koko perheelle. Samaan aikaan joku pieni ääni siellä takana potee huono omaatuntoa, kun niin itsekkäästi teen omaa juttuani, enkä vietä sitä lyhyttä aikaa perheen kanssa. Tuntuu, että välillä oikein anteeksipyydellen selittelen miehelle, että kuinka tärkeää ja ihanaa musta on liikkua ja kiittelen kuinka ihana hän on, kun hän viettää sen ajan lasten kanssa. Joo, tiedän, hullua!
Vaikka onhan se niin, että tunnen kyllä suurta kiitollisuutta sitä kohtaan, että mulla on mies joka "antaa" mun harrastaa ja sitten kuitenkin tuntuu hölmöltä, että enhän mä edes olisi sellaisen miehen kanssa joka jollain tavalla kyseenalaistaisi mun tarpeet ja oman ajan! Toki sekin voi vaikuttaa, kun ekan lapsen kanssa olin yksinhuoltajana ja mulla ei ollut tätä itsestäänselvyyttä ja osaan sitä kautta arvostaa eri tavalla.
Ajatellaanpa nyt järjellä. jos mun liikuntaan menee keskimäärin neljä tuntia viikossa ja sen vuoksi olen sen lopun ajan paljon virkeämpi ja osallistuvampi, niin eikö tää ole oikeastaan vain takaisinpäin. Pelkkää plussaa. Musta tuntuu että oon viime aikoina voinu ihan naurettavan hyvin, ja nauttinut kotiäidin roolistakin ihan eri tavalla. Ennen niin tuskalliset ulkoilut lasten kanssa on nykyisin päivän piristyshetkiä, eikä kotityötkään tunnu ylitsepääsemättömän raskailta. Ja puhumattakaan siitä, mitä tää tekee mulle naisena, vaimona ja tän parisuhteen osapuolena.
 |
| Pirtee vaimo |
Asiat näkyy aina uudessa valossa kun niistä puhuu tai kirjoittaa. Ehkä mäkin tän kirjoituksen myötä jätän nämä ikävät ajatukset taka-alalle ja jumppaan hyvällä omalla tunnolla. "Koska olen sen arvoinen" :D
Kuka muu tunnustaa pohtineensa tämmöisiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti